Valajärven lava
” Ja siihen aikaan vielä niin, oli Valajärven tanssilava. Meillä oli semmonen puuvene missä oli kahdet airot. Niin, minähän en tietenkään tansseihin päässy kun minä olin opettajan tytär, enkä ollut rippikouluakaan käyny, niin sitten soudettiin tonne tanssilavan lahteen kuuntelemaan musiikkia. Sillä pääsi kovaa sillä meidän puuveneellä, kun kaks souti.
Toisinaan paikkojen nimet kantavat mukanaan historiaa, joka muutoin on jo hävinnyt maisemasta. Tanssilavan ranta Valajärven lounaisrannalla on yksi näistä. Rannan nimi juontuu urheiluseura Tervakosken Padon vuosina 1954–1978 ylläpitämästä tanssipaikasta, joka 1950–60-luvuilla oli yksi Suomen suosituimmista. Valajärvellä esiintyivät Suomen silloiset ykkösartistit Olavi Virrasta alkaen, ja Valajärvelle tultiin tanssimaan laajalti ympäri Hämettä.
Nimen lisäksi tanssilava elää edelleen vanhempien sukupolvien muistoissa. Monelle lähiseudulla 1950–1970-luvuilla nuoruuttaan eläneille Vähikkälä ja Valajärvi ovet merkinneet juuri tanssilavaa – kesäiltojen ilonpitoa ja huvittelua. Monelle myös rakkaussuhteita, joita lavan luona solmittiin. Tanssilava kokosi ihmisiä sekä läheltä että kaukaa, ja musiikki kiiri Valajärven rannoilla niidenkin luo, jotka eivät käyneet itse lavalla.
Tanssilavalle järjestettiin ilmaisia yhteiskuljetuksia eri yhtiöiden busseilla. Kertoman mukaan kylän soratiet pöllysivät järven ylle asti, kun tanssijoita virtasi lähiseuduilta illanviettoon Valajärvelle. Illan päätyttyä bussit veivät tanssijat takaisin kotipitäjiinsä. Toki lavalle tultiin myös omin kulkuneuvoin. Valajärven rannoille oli jo alkanut ilmestyä mökkejä, joiden asukkaat saattoivat tulla omilla veneillään lavan rantaan. Teitä myöten käveltiin, pyöräiltiin ja ajettiin mopoilla – tai istuttiin näiden menopelien tarakalla. Lavan alkuvuosina henkilöautot olivat vielä harvassa, ja se, jolla auto oli, tuli varmasti huomatuksi.
Kun yksityisautoilu 1960-luvulla alkoi kasvaa, tarvittiin myös enemmän parkkitilaa, mitä Valajärven tanssilavalla oli huonosti tarjolla. Yksityisautoilu vapautti ihmiset liikkumaan oma-aloitteisesti. Tanssilavat elivät edelleen kukoistuskauttaan, mutta nyt niitä alettiin pystyttää asfalttiteiden varsille ja paikkoihin, jotka olivat helpommin saavutettavissa kuin kaunis mutta hieman syrjään jäävä Valajärvi. Valajärven katettua avolavaa ei myöskään voitu käyttää ympärivuotisesti. Talvikausina tansseja järjestettiin Vähikkälän työväentalolla sekä seurantalolla.
Tanssilava toimi myös maamerkkinä ja kokoontumispaikkana muulloinkin kun tanssien aikaan. Kyläläiset kokoontuivat Valajärven tanssilavan luona erilaisia talkoita varten, ja sitä käytettiin myös metsästys- ja riistatapahtumissa. Yksi tällaisista oli riistapolkukilpailu, jonka etappina lava toimi. Polun varrella ammuttiin haulikolla maaleja sekä savikiekkoja.
| Lippu Valajärven lavatansseihin |
Vuoden 1971 elokuussa lippu Aikuisten tansseihin Valajärven lavalle maksoi 4 markkaa (n. 5,70 euroa vuonna 2022). Yhden markan arvo tuolloin vastaa 1,43 nykyistä euroamme. Hintatasoon antaa osviittaa esim. paikallinen ilmoituslehti Tervakosken Kaiku, jossa vaateliike Raimon Asu mainostaa alennusralliaan. Nuorison suosimat, lahkeista levenevät jersey-housut maksoivat normaalisti 41,60 markkaa, kun alennuksessa hintaa jäi 25 markkaa. Miesten sukat maksoivat markan tai puolitoista, naisten sukkahousut 1,65 markkaa. Kuva: Ilmoituslehti Tervakosken Kaiku 21.8.1954.
Tapaaminen tanssilavalla
” Me tavattiin tuolla Valajärven lavalla. Mä olin siihen aikaan Helsingissä. Hän haki mua tanssiin ja saatti mua kotiin, ja mä aattelin, että olipas kiva poika. Me ei tavattu sit ollenkaan pitkään, pitkään aikaan. Ei meil mitään trehvii ollu eikä mitään. Mä olin sit yhen poikakaverini kanssa tuol Hausjärvellä tanssimassa Kolmilammilla, ja mul oli uudet kengät. Mä onneton otin kengät pois kun päästiin linja-autoon. Se linja-auto jätti siihen Vähikkälän Osuuskaupalle, ja mul oli niin monta rakkoo jaloissa, että mä en voinu enää kuvitellakaan kenkii takasin. Ja sit se mun poikaystävä sano mun tulevalle miehelle, ku hän tuli just moottoripyörällä siihen ja jäi jutteleen, kun ne oli armeijakaverit, et kuule voisiks sä viedä ton tytön kotiin. Sen jalat on niin täys rakkoja, et ei se voi kävellä paljain jaloin tästä, ja kenkii se ei voi laittaa jalkaan.
Ja mä en tiiä mitä tapahtu. Hän sano, et saaks hän tulla huomenna hakee mut moottoripyöräl ajelee. Mä sanoin, et juu jos ei sada. Ja vettä tuli hirveesti. Mun veli tuli jostain kotiin ja sano, että kyl sä oot ilkee, kun joku poika odottaa sua tuolla tiellä ja sinä et mee sinne. Minä sanoin, että nyt sataa vettä, minä en lähe mihinkään.
No, seuraava tapaaminen oli sit sellanen, että tuli pyhä, ja mä menin tonne kioskille. Menin sinne, ja hän oli siellä. Hän varmaan aavisti, että mä tuun sinne. Hänel oli mulle lappu, ja hän työnsi sen mulle. Mä en ollu näkevinään. Mä lähdin vaan menee pois, ja sit se tuli moottoripyöräl perässä, ja alko puhumaan, et nyt on aurinko, et hyppää kyytiin. Ja minä hyppäsin kyytiin.
Tanssiin pääsy
” Tätini mies huomasi, että mun teki ihan hirveesti mieli sinne lavalle katsomaan. Edellinen sukupolvi oli kovia tanssimaan ja laulamaan, niin muutaman kerran hän vei minut. Ja lippuluukulla sitten, että mitä tämä minun daamini lippu maksaa. Ja mä muistan että mä pääsin ilmaseks, ja sitten muutama tanssi tanssittiin yhdessä siellä.
Viimeinen tanssilavareissu
” Mulla oli työpaikalta kavereita kylässä, ja oltiin lähetty veneellä lavalle. Kansallisromanttiseen tyyliin meillä oli pullo siellä pusikossa piilossa, ja sitä käytiin naukkailemassa. Ne ulkovessat oli aivan hirveitä, että ei vessassa sit nautittu vaan ulkona, puskassa.
Kun lähettiin veneellä takaisin, niin keksittiin että tuulastetaan. Ja niinhän se vene kaatu. Mutta kun matalalla tuulastetaan, niin me vaan vyötäröö myöten istuttiin kaikki siellä vedessä. Aamulla oli kaikki, rahapussit ja passit, narulla kuivumassa. Meidän tanssilavareissu, se oli semmonen keikka. Se oli sit viimenen, ei sen koommin oltu.
Mopopoikien lavailta
” Nää nuoret tästä Kotakalliontieltä, kyllä me oltiin paljon yhdessä siellä, kyl se oli semmonen paikka.
Kun mä en vielä päässy sinne lavalle, niin me sitten kierreltiin veneellä lähellä rantaa siinä ja katteltiin touhua. Myöhäsemmässä vaiheessa mun vanhempi sisko kävi tanssimassa siellä, ja mäkin taisin tanssia sen kanssa muutaman askeleen.
Mutta sitten tuli mopoikä. Se oli syksyä, koska oli jo näitä pimeitä aikoja, voi olla elokuun loppua. Me mentiin poikien kanssa mopoilla tanssilavalle ja pantiin ne mopot sinne mettään piiloon, että mennään sen metän kautta tansseihin ja päästään ilmaiseksi. Myöhemmin tulikin pimeetä, eikä me löydetty mopoja enää, me ei kerta kaikkiaan löydetty niitä. Me tultiin sitten kävellen kotiin, ja kotona sanottiin, että joo, me jätettiin ne vaan tonne noin.
1970-luvun kuluessa lavakulttuurissa alkoi tapahtua muutoksia. Valajärvenkin lavan toiminta alkoi harventua jokaviikkoisista tansseista muutamaan kertaan kesässä. Samaan aikaan Tervakosken paperitehtaalla, joka maa-alueen omisti, tapahtui omistajanvaihdos. Yhtiössä tehtiin uudistuksia, minkä seurauksena ylimääräisiä maaomistuksia myytiin pois, Valajärven tanssilava mukaan lukien. Janakkalan kunnan kanssa tehtyyn kauppaan kuului, että tanssilavan rakennus piti purkaa.
Lavan alueen käyttö jatkui epävirallisesti edelleen nuorten kokoontumispaikkana, mutta tanssimisen sijaan leirintäalueena. Muistelijoiden mukaan meno lavan rannalla saattoi välillä äityä hurjaksi, mistä paikka sai lisänimen Remuranta.
Nykyään ranta-alue on kunnostettu talkoovoimin virkistyskäyttöön, rannalle on pystytetty laavu ja kuntalaiset voivat vuokrata alueelta soutuvenepaikkoja. Rannalta voi pulahtaa myös mukavasti uimaan.
| Kalevi Tauru |
Valajärven oma iskelmäkuningas oli Vähikkälän kylässä asunut, Antreasta evakkona Janakkalaan tullut Kalevi Tauru (1930–2003). Tauru voitti valtakunnallisen Iskelmäkuninkaan tittelin 1950-luvulla kolme kertaa ja pääsi levyttämään aikansa huippuiskelmiä. Kilpailu musiikkibisneksessä oli kuitenkin kovaa, eikä Tauru yltänyt koskaan ykköstähti Olavi Virran kaltaiseksi kuuluisuudeksi.
Teksti: Eija Schwartz 2022.